Jaana Huhta - Vihreä vantaalaisuudesta -

Keskiviikkoiltana järjestettiin Kartanonkosken koulussa asukasilta, jossa hoidettiin virallinen kuuleminen Pakkalanrinteen asemakaavan muutoksesta. Samalla yleisö sai innovoida Backaksen kartanoalueen tulevaisuutta. Aluearkkitehti Elli joka-ei-kai-koskaan-vastaa-meileihini-Maalismaa slaidasi jo useampaan otteeseen näkemäni Veromies-suunnitelmat.

Alueelle on luvassa lisää toimistoja, Hartwall areenaa suurempi halli, hotelleja, kanavia järvineen, asutustakin. Asvalttipintainen lentokenttäalue luovuttaa sen verran runsaat pintavedet, että niiden hyödyntämiseksi on jouduttu miettimään hulppeitakin ratkaisuja. Aviapoliksen asemalta vedetään kevyen liikenteen reitti Jumbolle ja takaisin. Siinä on sitten vaikka tulevaisuuden iltalenkkireitti.

Pakkalanrinteen asukkaat valittivat (vieras)parkkipaikkojen puuteesta. Olen höllästi samaa mieltä siitä, että alueella, jossa julkinen liikenne ei vedä tehokkaasti, tulisi järjestää kohtuullisen kattavasti pysäköintimahdollisuuksia. Miksi ihmeessä pysäköintiä ei ole voitu suunnitella maan alle tai erillisiin pysäköintitaloihin? Eikö Kartanonkosken virheestä otettu mitään opiksi? Suosittelsin silti kahden auton loukkua vältteleville esim. CityCarClubia tai peruspyörää.

Asukkaiden heittämä kysymys lumen sijoituksesta oli ainakin tänä talvena ihan aiheellinen. Olen melko varma siitä, etteivät suunnittelijat ole laskeneet tämänkaltaisten talvien olevan todellisuutta. Vastaus oli hieman änkyttävä: ne kuljetetaan pois alueelta. Nyt on tämäkin kuultu. Ilmeisesti kuljetus tapahtuu sitten kaupungin toimesta, eikä mitenkään taloyhtiöiden piikkiin.

Backaksen kartanoalueella on keskiaikaisia 1500-1600-luvun kyltätontteja ja peltoja 1600-luvulta. Vanha Kuninkaantie eli Ylästöntie halkoo maisemaa. Kartanon vieressä on perinnemaisemaan hyvin sopiva Suomen ensimmäinen uusi traditionalistinen alue eli Kartanonkoski.

Ylästöntien pohjoispuolelle, SOK:n pääkonttorin paikalle (se konttori, jota ei koskaan tullut) kaavaillaan uutta jättikoulua. Maat ovat edelleen HOK-Elannon omistuksessa, joskin kaupungilla on vahvat intressit saada alue omistukseensa. Asukkaiden mielikuvitus lähti nousukiitoon, kun tuli puhe alueen mahdollisuuksista.

Yksikään käsi ei noussut golfkentän puolesta. Samoin ratsastuksen katsottiin olevan liian pienen piirin puuhastelua, sitä paitsi jättiläisen kivenheiton päässä on jo talli. Eniten kannatusta saivat kaikille avoimet kulttuuri- ja liikuntapalvelut. Erilaiset työpajat ja pienimuotoinen kulttuuriyrittyäjyys elävöittäisivät aluetta entisestään.

Yhteistyötä Helsingin kanssa toivottiin: alueesta voisi saada yhdistämällä jopa turistikohteen. Vantaan matkailu kun = tätä nykyä lähinnä Heureka ja Ikea. Vaikka museovirasto ei varmaankaan salli kaivatun maauimalan rakentamista, olisi suotavaa, että liikuntamahdollisuuksia lisättäisiin, ettei aina tarvitse reissata joko Tiksiin tai Myrtsiin.

Moni toivoi alueen viljelyperinteen jatkuvan siirtolapuutarhoissa. Jos joskus sellaisia mökkejä ja plänttejä saadaan, toivoisin, että niiden ulkonäölle säädettäisiin jotkut minimivaatimukset, mm. muovien ympäriinsä levittelyn pitäisi olla minimaalista. Siirtolapuutarhurointi on mielekästä ja opettavaista, joten ajatus on sinällään on mielestäni kannatettava.

Asukasilta loppui klo 20.00. Anti oli antoisa ja asukkaat toivottavasti tyytyväisiä.

Mahtaa olla tosi ärsyttävää, kun ihmisten kuviteltuun vapauteen tehdä mitä he itse haluavat, yrittää puuttua tällainen “besserwisser” ja “wanna-be-poliitikko”. Työpaikkani työsuojeluhenkilönä olen saanut kuulla jatkuvaa nurinaa riittämiin tupakkakoppien savu-, haju- ja imagohaitasta. Minun pitäisi silti kuulemma lopettaa toisten ihmisten elämän ohjailu.

Tupakkakoppeja on vähennetty ja tupakointia pyritty kitkemään jo muutenkin. Tupakkakopin siirto melko keskeiselle paikalle on lisännyt yhteydenottoja. Siksikin ehdotin työpaikan julistamista savuttomaksi. Esim. Työterveyslaitoksen sivuilla sanotaan:

“Suurin osa työntekijöistä kokee tupakansavun heikentävän työviihtyvyyttä. Samoin yli puolet työterveyshenkilöstöstä pitää työpaikkatupakointiin liittyviä ristiriitoja suurena tai erittäin suurena ongelmana työpaikkojen työilmapiirin kannalta. Tulosten perusteella voidaan olettaa, että ilmapiiri paranee työpaikan siirtyessä savuttomuuteen. Parantunut työilmapiiri nostaa puolestaan työn tuottavuutta ja saa aikaan kustannussäästöjä.”

Minulle on ihan sama mitä ihmiset keuhkoilleen tekevät. Polttakoon jokainen niin paljon kuin haluaa, mutta onko se välttämätöntä sisätiloissa ja työajalla? Mielestäni virastotyön luonteeseen ei nykyaikana sovi tupakointiin sopivien tilojen järjestäminen. Imagollisesti se ei sovi Green Office -linjaukseen, eikä työhyvinvoinnin ja tasavertaisen kohtelun, mm. taukokäytännöt, ohjelmiin.

Joidenkin mielestä tupakoinnin rajoittaminen on kukkahattutäteilyä, terveysterrorismia ja puuttumista suorastaan ihmisoikeuksiin. Uusi tupakkalaki tullee toivottavasti linjaamaan rajat sellaisiksi, ettei minun tai muidenkaan periaatteessa asiaan syyttömien tarvitse leimautua ja vastaanottaa suorastaan asiattomuuksia siksi, että reagoin asiaan, johon täytyisi saada jonkinlainen yleisen tyytyväisyyden tila.

Savuton työpaikka ei ole utopistinen ehdotus; STM:n Klinikka.fi :n mukaan: “Savuton työpaikka ilmentää, että työnantaja arvostaa työtekijöitään ja haluaa ylläpitää ja edistää työntekijöidensä työ- ja toimintakykyä.” Tavoitteena savuton työpaikka -esite on vapaasti ladattavana netissä.

Jos minä en olisi ehdottanut tätä, niin aivan varmasti joku muu olisi tehnyt sen lähitulevaisuudessa. Asiassa ei ole mitään henkilökohtaista, eikä se ole työntekijöiden ratkaistavissa. Minua on turha syyttää ohjailusta, sillä teen vain valvollisuuteni sen osalta, mitä työsuojeluhenkilöstön edustajana katson aiheelliseksi.

Lueskelin Laatua tilastoissa -manuaalista valikoidut luvut Tiedonkeruut-kurssia varten. Laatua tilastoissa on melko raskasta luettavaa, ainakin näytöltä. Toki tämä jälkimmäinen painos on huomattavasti parempi kuin opuksen ensimmäinen versio.

Kurssitehtävänäni on tehdä PowerPoint -esitys kohdasta 2.5 Hallinnolliset aineistot ja rekisterit. Huomasin ensimmäisen kurssipäivän aikana hieman jakoa rekisteri- ja surveypohjaisten leirien välillä. Koska itse edustan ensimmäistä, koin meitä hieman “syrjityn” tehtävänannossa: vain yksi kysymys neljästä oli suunnattu meille. Tokihan olen aina halunnut opiskella juuri sitä, mitä en osaa, mutta niin pitäisi muidenkin Limboan kuitenkin ajankäytöllisistä syistä nyt sieltä, missä naru on matalimmalla.

Toisena tehtävä oli arvioida tiedonkeruukysymyksiä. Vastausrivejä on neljä, joten meiltä odotettaneen lyhyitä ja ytimekkäitä pohdintoja.

Mitä mieltä olet seuraavista kysymyksistä? Millaisia ongelmia vastaamisen ja tulosten
tulkinnan kanssa saattaa tulla? Pohdi tilannetta, kun kysymykset ovat osana esimerkiksi
käynti- tai puhelinhaastattelua.
Kysymys 1. Kuinka monessa työpaikassa olette työskennellyt elämänne aikana? Mukaan lasketaan nykyinen työ ja opiskeluaikana tehdyt työt, mutta ei työharjoittelua ja tilapäisiä töitä, kuten kesätöitä tai varusmiespalvelua tai siviilipalvelusta?

Kysymyksessä ei käy ilmi, mitä tarkoitetaan työpaikalla, lasketaanko esim. yksikön vaihto saman firman sisällä. Tilapäisyyden käsite on myös epäselvä - tarkoittaako se määräaikaisuutta? Puhelin- ja käyntihaastattelussa haastattelija voi toki selventää käsitteitä, jos se osoittautuu tarpeelliseksi. Koko elämän aikana - on myös hieman liian pitkä ajallinen käsite. Vastaaja ei välttämättä muista jokaista työpaikkaansa.

Kysymys 2. Kuinka usein käytte kirjastossa?
1 päivittäin
2 viikoittain
3 kuukausittain
4 harvemmin kuin kuukausittain
5 en koskaan

Kirjastossa käyntiä ei määritellä mitenkään. Pitääkö sen liittyä kirjaston lainattaviin tuotteisiin? Riittääkö käynniksi se, jos käy lukemassa sähköpostiansa kirjaston tietokoneella? Kysymyksessä voisi olla myös aikamääre, esim. viimeisen vuoden aikana. Jokuhan on voinut käydä opiskeluaikana päivittäin, vaikkei juuri nyt kävisikään kovin useasti. Vastaaja saattaa estimoida mielessään oman keskiarvon.

Kysymys 3. Kuinka monta tietokonetta kotitaloudessanne on?
Ainakin itse miettisin, laskenko mukaan E71-kännykkäni, jota käytän hyvinkin tietokonemaisesti mm. surffailuun ja sähköpostailuun. Lisäksi ihmettelisin, kuuluuko mukaan laskea Vantaan kaupungin lainaläppärit, joita meilläkin kotitaloudessa on kaksi kappaletta. Entä laskenko sellaiset laitteet, jotka on poistettu käytöstä ja odottavat kierrätyskeskusreissua.

Kysymys 4. Oletteko jo ostanut digisovittimen tai digi-TV:n tai aiotteko ostaa sellaisen
lähitulevaisuudessa?
1 kyllä
2 ei
Tämä kaksiosainen kysymys on susi, koska se ei erottele kumpaan vastaaja vastaa kyllä tai ei. Vastaus kyllä voi tarkoittaa sitä, että taloudessa on tai ei ole digi-välinettä. Nämä kysymykset pitäisi erottaa toisistaan.

Kysymys 5. Paljonko maksoitte sähkölaskuja viime vuonna? _________ euroa
Kysymys on vaikea, sillä sitä varten täytyisi loppusumman olla joko valmiiksi laskettu tai se pitäisi ynnäillä osalaskuista. Lisäksi sähkölaskuissa on erilaisia arvio- ja tasauslaskuja, joten tehtävä on melko monimutkainen. Joku voi laskea mukaan myös tyttären sähkölaskun, jos hän asuu vanhempien omistamassa asunnossa.

Haastattelutilanteessa vastaaja voi kysyä, mitä käsitteillä ja kysymyksillä oikein haetaan. Jos tällaisia kysymyksiä olisi esim. nettikyselyssä, ne jättävät ihan liikaa oman tulkinnan varaa vastaajille. Kysymysten tulosten tulkinta voi olla hyvin haastavaa tai suorastaan mahdotonta.

Saan kerran, pari kuukaudessa meiliini ilmoituksen Taloustutkimuksen nettikyselystä, jossa yleensä selvitetään jonkin tuoteryhmän, mm. jugurtin tai kodinkoneiden käyttöäni. Vastaan niihin kiltisti, vaikka viimeisimmän lounaskyselyn skippasin, sillä se oli tehty niin epäjohdonmukaisesti, että turhauduin ja jätin leikin sikseen.

Ilmoittauduin vastaajaksi jo kauan sitten silloin, kun Taloustutkimus aloitti säännölliset nettikyselyt. Uskon, että vastaamalla voi vaikuttaa: periaatteessa jopa vaikutusvaltaisemmin kuin kokonaisaineistomaisesti kansanäänestämällä, sillä vastatessamme olemme osa otosta, jonka tulokset yleistetään koko kansaa koskettaviksi. Nettikyselyiden otoksien poimintasäännöt eivät täyttäne mitään tilastotieteen kriteereitä, mutta niiden helppous ja vaivattomuus tuo varmasti aika- ja kustannussäästöjä.

Vastausten perusteella tuotteita ilmestyy tai ei ilmesty kauppoihin tai rakennetaan erilaisia kampanjoita tietyille kohderyhmille. En ole perehtynyt tällaisten markkinatutkimusten laadintaperiaatteisiin, eikä niiden tuloksia yleensä julkistetakaan juuri missään. Vastaajissa painottuvat varmasti juuri tällaisten kaltaisteni yli-innokkaiden vaikuttajien mielipiteet. Itse tähdennän vastauksissani aina tuotteiden ja kampanjoiden ekologisuutta ja muita vihreitä asioita: pyöräilyä, kierrätystä, luomua.

Osallistun aina mielelläni muihinkin kyselyihin, joita saan postissa tai joskus puhelimessa, vaikka suoramarkkinointikiellon jälkeen puhelinkyselyitä ei enää olekaan tullut. En ole koskaan ymmärtänyt, mikä kammo ihmisillä on vastata haastattelututkimuksiin ja selvityksiin. Toki itsekin olen kiireessä joutunut siirtämään puhelinhaastattelua, mutten koskaan ole jättänyt vastaamatta, kun haastattelija soittaa. Puhelinhaastattelija kun ei edes kauppaa mitään.

Kurssillani käsiteltiin tilastojen tiedonhankintatapoja, tekniikoita ja haasteita. Tämä osuus on neilipäiväinen ja se sisältää pari kurssitehtävää. Kirjoitin ylläolevan johdannoksi orientoituakseni varsinaisiin tehtäviin. Kokemukseni virallisella puolella survey-tutkimuksista on ohutta, joskin uskon aktiivisena vastaajana toimimiseni hyödyttävän silti: jos ei kurssilla niin ainakin yhteiskunnassa muualla.

Leonardo DiCaprioin ja Kate Winsletin Titanic on ehkä vaikuttavin näkemistäni elokuvista. Vaikken ole keski-ikäännyttyänikään voinut oppia sietämään Céline Dionin vonkuvaa My Heart Will Go On -tulkintaa. Ostin samojen näyttelijöiden tähdittämän Revolutionary Road -dvd:n. Kate Winsletin kauniista naamasta huomasi ajan Titanicin rakkaustarinasta vierähtäneen konkreettisesti. Petyin elokuvaan aluksi niin, että kaduin sen katsomista. Särkyikö Titanicin lumous?

Seuraavana päivänä Pointin kirjastossa käteeni tarttui kuin magneetin houkuttelemana Richard Yatesin kirja Revulutionary Road, jonka lopussa seisoo Richard Fordin jälkisanat. Luettuani kirjan mietin, oliko elokuvan ohjaaja Sam Mendes napannut jälkisanoista ja kirjan ylianalyyseistä mukaan sellaisia aineksia, jotka sotkivat ja osaltaan siis pilasivat elokuvan. Vai odotinko Titanicin jälkeen liikaa?

Moderniksi klassikoksi kohotettu Yatesin Revolutionary Road kuvaa “amerikkalaisen unelman onttoutta ja keskiluokan itsepetosta.” Kyseessä on tarina itseään erityislaatuisina pitävistä (emmeko me kaikki pidä?) Wheelerien lähiöperheestä, jonka vanhemmat April ja Frank päättävät häippästä lopullisesti perheineen halveksimastaan normielämästä Pariisiin. Wheelereiden suurin pelko on muuttua osaksi ympäristöään. Kirjaa lukiessa ei välttämättä tajua mistään tarinan ajoittuvan amerikkalaisten lähiöiden kukoistuskauteen 1950-luvulle Connenticutiin.

Elokuvassa Wheelerit olivat kauniita ja rohkeita, kun taas kaikki muut kuvattiin jokseenkin rumiksi ja sovinnaisiksi. Elokuvan perusteella ei saanut taustakuvaa Aprilin ahdistuksen ja tyytymättömyyden syistä. Winslet sai roolistaan Golden Globen, joskin minä sain mittani täyteen ruikuttavaa, ei mihinkään tyytyvää ja riidanhakuista Aprilia. Teki mieli kysyä ruudun läpi, mistä jumalauta kenkä puristaa!? Kenenkä elämää luulet eläväsi? Ehkä palkinto menikin oikealle näyttelijälle, koska Winslet sai herätettyä oikeita tunteita ruudun toisellakin puolella.

Raskaasta aiheestaan huolimatta Yatesin teksti oli kepeää ja pulppuilevaa, jopa humoristista. Kirjassa Aprilin hahmo herätti enemmän myötätuntoa, ymmärrystä ja empatiaa, eivätkä riitelykohtauksetkaan ahdistaneet elokuvan tavalla. Elokuvassa perheen lapset häivytettiin taustalle: elämä pyöri aikuisten suorastaan lapsellisilta vaikuttavien ongelmien ympärillä. Kun ei ole oikeita ongelmia, niin kehitetään sitten teko-sellaisia.

Kirjassa pariskunta kuvataan alle 30-vuotiaiksi, kun taas elokuvassa Kate ja Leonardo ovat oikeasti huomattavasti vanhemman oloisia ja näköisiä - itseasiassa Leonardo on syntynyt samana vuonna kuin minä 1974, ja Kate Winsletkin on vain vuoden nuorempi. Ristiriita naaman ja käytöksen välillä tuntuu hämäävältä. Loppusanoissa Ford väittää jokaisen kirjan lukeneen päätyvän pohdintaan: “onneksi juuri minä en ole Wheelerien saappaissa.” Minulla tämä ajatus kirposi selkeästi lähinnä elokuvan jälkeen - se olikin elokuvan paras anti ja ansio.

Leffa noudattaa melko tarkasti ja tiettyjä yksityiskohtia korostaen kirjan kerrontaa. Silti se ei tavoita mitään Yatesin keveydestä, myötätunnosta eikä “murhaavasta terävyydestä”. Elokuva onkin tragedia, kun taas kirja on lähinnä satiiri. Elokuva Revolutionary Road 7, kirja Revolutionary Road 9+.

Tämä blogi on minulle kuin päiväkirja. En kirjoita tänne osoittaakseni olevani aktiivinen vantaalainen Vihreä tai tuodakseni itseäni esiin muiden enemmän ja vähemmän tosimielellä paikallis- tai valtakunnallisessa politiikassa toimivien joukosta. Kirjoittelen, koska tekstiä syntyy helposti ja riemukkaasti. Kirjoittelen, koska kanava tuoda ajatuksia näkyväksi ja purkaa turhautumia on olemassa. Ja olen siitä iloinen.

Oikeastaan itse peruspolitiikka on minulle melko yhdentekevää. Jos löytäisin sellaisen työn tai harrastuksen, jolla voisin tyydytellä riittävästi niitä tarpeita, joita nyt vemputan paikallispolitiikan näyttämöillä, niin jättäytyisin pois moisesta touhusta.

Uskon siis, että paikallispoliittiseen toimintaan halukkaita ja kykeneviä on tyrkyllä ihan tarpeeksi ilman minuakin. Lisäksi olen välillä kyllästymiseen asti tympääntynyt saivartelevaan, pätemisentarpeiseen ja niin oikeassa olevaan argumentointiin, että tekisi mieli vain heittäytyä lapselliseksi; näyttää kieltä ja pitkää nenää. Onkohan elämän pyhitys (tai uhraus?) politiikalle kertalaaki vai ilmeneekö se vaivihkaa? Onkohan kyseessä edes tietoinen päätös?

Kun ihminen muuttuu elämäntapapoliitikoksi ja kadottaa aikaisemman normiroolinsa, niin mielestäni silloin olisi jo korkea aika huolestua tämän puolesta tai etenkin niiden, joita koskevia päätöksiä planttu on tekemässä. Ketä oikeasti kiinnostaa tai edes viihdyttää mielipideautomaatti, jonka kanssa ei voi keskustella asioista ilman poliittista vivahdetta jokikisessä sivulauseessa. Päättäjärobotti ei voi mitenkään tuntea (ehkä know, muttei feel) asioita tai elämää päätettävien asioiden taustalla, sillä tällainen tyyppi on irrottautunut jo pahasti aidosta kontekstista.

Ai mitäkö minä siis viis veisaan? En yhtään mitään sellaista, mitä en veisaisi aidosta tekemisen ja vaikuttamisen halusta. En aio keksimällä keksiä kannanottoja ja esiintuloja pelkän viestimisen, esiintulon tai edes puolueen jäsenhankinnan vuoksi. Aion yrittää edistää vain niitä asioita, joihin koen minulla riittävän potentiaalia, oikeasti innostusta ja omaa sanottavaa. En aio opetella ulkoa eri julkaisuja ja luetella niistä litanioita tai vääntämällä vääntää mielipidekirjoitusta tai yrittää saada sanottua viimeistä sanaa jokaiseen aiheeseen.

Kaiken lisäksi uskon olevani hyvin usein väärässä. Lisäksi sählään ja räpellän ja teen virheitä. Enkä todellakaan aio muuttua robotiksi. En muuten edes aikonut kirjoittaa tällaista blogitekstiä, vaan se syntyi itsestään. Ilmeisesti tämä oli taas ilmestys sarjasta pakollinen välipurkautuminen. Alunperin minun piti kirjoittaman siitä, mitä eroa on laivaemännällä ja virkamiehellä, mutta teksti jääköön johonkin toiseen kertaan, jos se enää haluaa julki tulla.

Vantaan Vihreiden eduskuntavaaliehdokkaiden jäsenäänestys on ohi ja tulokset selvillä. Media ei niin kovasti kärkkynyt tulosten perään. Halukkaita eduskuntavaaliehdokkaaksi Vihreillä oli kahdeksan, joista yksi luopui ja kuusi valittiin. Tulosten julkistamista pantattiin muutama päivä siksi, että se tehtiin yhdessä Espoon Vihreiden kanssa. Yhteisjulkistuksella pyrittiin alleviivaamaan ehdokkaiden uusimaalaisuutta. Tämä on tarpeen varmaankin siksi, että uusimaalaiset erottuisivat helsinkiläisistä ehdokkaista.

Tiedotteen mukaan Uudenmaan Vihreiden listan: “kärkenä ovat kolme istuvaa kansanedustajaa: Timo Juurikkala Vantaalta sekä Johanna Karimäki ja Jyrki Kasvi Espoosta.” Ilmeisesti on siis päätetty, että istuvia kansanedustajia pidetään ns. kärkiehdokkaina. Tämä on varmaankin ihan hyvä juttu, ainakin Vantaalla. Timppahan nousi eduskuntaan vasta Heidi Hautalan päästyä euroedustajaksi. On oikeasti vähintäänkin kohtuullista, että Juurikkala jos kuka valitaan vantaalaisista “jatkoon”.

Kärkiehdokasnostot saattavat tietysti aiheuttaa eripuraa ja pahaa mieltä muiden ehdokkaiden joukossa. En nyt ole ihan täysin varma, onko tällaista periaatepäätöstä tehty, mutta kuten sanoin, itse kannattaisin sitä. Juurikkala on saanut työstään positiivista palautetta ja kerää varmasti innokkaan tukijoukon kampanjaansa varten. On pelkästään kohtuullista tukea istuvan kansanedustajan vetovoimaa - vaikka paikallisten yhdistysten, ainakin rahalliset, resurssit ja mahdollisuudet eivät olisikaan kovin häävit.

En kuitenkaan aio liittyä Timpan joukkoihin, sillä profiloin kannatettavaksi paljon itseni näköisemmän vantaalaisen ehdokkaan. Olen jo ilmoittautunut Anniina Kostilaisen tukiryhmään. Anniina on tuore valtuustoryhmän puheenjohtaja. Anniinan esittely kunnallisvaaikampanjassa meni näin:

“Olen 30-vuotias akateeminen, työssäkäyvä 2,5-vuotiaan tyttären äiti. Koulutukseltani olen metsänhoitaja. Olen kotoisin pienestä kaupungista Itä-Suomessa - ehkä siksi asioita ratkotaan mielestäni parhaiten maalaisjärjellä. Olen huolissani ympäristön ja yhteiskuntamme tilasta ja toivoisin ihmisten ottavan enemmän vastuuta luonnosta ja toisistaan. Ympäristömme on yhteinen ja olemme siitä riippuvaisia - kuten toisistammekin”

Mielestäni Anniina on maalaisjärkevyyden lisäksi sanavalmis, hoksaavainen ja huumorintajuinen. Lisäksi hänellä on samanlaista kärkevyyttä, uteliaisuutta ja rohkeutta, mitä löydän itsestäni. Koska en itse halunnut lähteä ehdokasrumbaan rypemään, niin katson parhaakseni valita Anniinan sijalleni Olen ihan varma siitä, että Anniina olisi hyvistä paras poiminta Timpan lisäksi vantaalaiseksi kansanedustajaksi. Nyt täytyy nimittäin äänestää vantaalaista, kun vielä voi.

On suorastaan outoa, että nyt yhtäkkiä uusia ydinvoimalalupia ja -tarpeita nousee sieltä täältä sienien lailla, vaikka uusin rakenteilla oleva Olkiluoto 3. on osittautunut jättimäiseksi fiaskohankkeeksi. Tällä hetkellä kun myös uusiutuvista energiamuodoista ja säästämisestä puhutaan enemmän ja enemmän realistisina vaihtoehtoina. Median kautta voi seurata ydinvoimadiskurssia valikoivasti. Greenpeacen sivuilta saa aivan erilaisen käsityksen kuin esimerkiksi Teollisuuden voiman sivuilta.

Eräässä tapaamisessa virisi keskustelu siitä, kuinka ydinvoima-asiasta tulisi järjestää kansanäänestys. Kansan pitäisi saada sanoa mielipiteensä, koska juuri ydinvoimaratkaisulla on kauaskantoisimmat, sukupolvien päähän ulottuvat seuraukset koko maapallollamme. Eli pitäisikö koko maapallon kansan osallistua äänestykseen?

Suora demokratia, kansanäänestykset ja kansalaisvaikuttaminen muutenkin, kuuluvat ainakin ideaalisella tasolla vihreisiin käytänteisiin. Silti haukoin hieman enemmänkin henkeä, kun tuli puhe juuri ydinvoimakysymyksen äänestyttämisestä. Ensimmäinen parkaisuni oli tuskin kuultava, mutta spontaani: “miksi meillä sitten on koko eduskunta, jos kansa kerran laitetaan äänestämään ydinvoimasta?” Kansanedustajilla on valtuutus ja tehtävä perehtyä asioihin kokopäiväisesti.

Ei kai kansa halua äänestää ydinvoimasta. Minä en ainakaan halua äänestää ydinvoimasta. Jos äänestäisin vaikka vahingossa väärin, en olisi vastuussa kenellekään, enkä voi erota kansalaisuudestani tai oppositioitua mitenkään. Enkä voi enää perua väärää päätöstäni. Jos kansa äänestää väärin, niin syyttääkö eduskunta kansaa ja kävelee sen yli omilla äänestyksillään? Äänestin EI EU:lle. Aikaa on kulunut vasta 16 vuotta, ja jo nyt äänestäisin toisin.

Vaikka minua aivopestäisiin, kidutettaisiin tai muuten ylipuhuttaisiin, ruksaisin silti EI ydinvoimalle. Voimmeko olla varmoja, että naapurinikin tekee niin, kun teollisuuspamput ovat perustelleet kantansa tarpeeksi jytimekkäästi. Entäpä jos lobbarit saavat kansalaiset käännytettyä sankoin joukoin ydinvoiman kannalle? Perutaanko mahdollinen kansanäänestysvaade?

Eduskunnan tulisi olla tarpeeksi edustava pystyäkseen tällaiseen tarvittavaan avoimeen päätökseen (kaikki näkevät mitä edustaja äänestää). Lisäksi edustajilla on mahdollisuus juoksuttaa puheilleen asiantuntijaa jos jonkinlaista. Meidän tavisten on uskominen sitä mediaa ja mielipidevaikuttajaa, jonka lähteille löydämme tai joka luoksemme lompsii. Pelkästään neuvoa-antava kansanäänestys saattaisi aiheuttaa niin paljon ahdistusta kansalaisissa, ettei sellaista riskiä ole järkevää edes kansanterveydellisistä syistä ottaa.

Kansa voi hyvin äänestää siitä, käytetäänkö jokin rahasumma koirankakka-aitaukseen vaiko lasten leikkipuistoon. Selkeät, paikalliset, ymmärrettävät vaihtoehdot leijuvat ihan eri äänestyssfäärissä kuin möykkymäinen ydinvoima, jonka vaihtoehdoista, riskeistä tai hyödyistä ei kenelläkään voi olla täysin oikeaa tietoa.

Maanantaina naistenpäivänä kaupunginhallituksen kokouksessa merkitään tiedoksi liikennemääräkartta “Autoliikenne Vantaalla vuonna 2009″. Varsinainen kartta on sen verran suuri, ettei sitä voi oikein läppäriltä tutkia. Tekstiosassa kerrotaan, että Vantaalla on vuodesta 1988 tehty kerran vuodessa autoliikenteen konelaskentoja. Laskenta-ajankohta on sijoittunut syyskuulle. Liikennevalolaskentapisteitä Vantaalla on 59.

Laskelmien mukaan liikenne väheni -1,93 % edellisvuoteen verrattuna. Autojen määrä on kasvanut Vantaalla melkein 3 % vuosittain, ja samassa ajassa mopojen määrä kolminkertaistunut sekä moottoripyörien määrä nelinkertaistunut. Pärinää ja pörinää riittää. Pyöräliikennettä lasketaan vain 14 pisteessä, joista joka toisessa liikennemäärä on lisääntynyt.

Raportti on niukkasisältöinen, ja mietinkin, onkohan jossakin laajempi katsaus, josta näkisi vuosittaiset absoluuttiset autojen määrät ja eri pisteiden liikennemäärät eli aikasarjat. Lisäksi kuvien selitykset ovat riittämättömät, esim. LAM-pisteistä ei ollut mitään lisätietoa. No, nokkelana osaan etsiä Googlesta infoa: LAM tarkoittaa liikenteen automaattista mittausjärjestelmää. Olisihan sen nyt kaupunginhallituksen varajäsenyyden vaatimuksilla luullut hoksaavan (no, ei ole mitään kummosia vaatimuksia tähän toimeen). Vuoden 2009 karttoja ei tiehallinnon sivuilla vielä ollutkaan.

Sunnuntai-Hesarin muassa aamupöytään tupsahti julkinen tiedoite: Vantaa suunnittelee ja rakentaa 2010. Hulevesiakka tsekkasi alkuun oman asuinalueensa merkinnät: katumme on kuin onkin edelleen mainittu perusparannettavaksi 2010. Kovin laiha informaatio tuskastuttaa jälleen, sillä kokemuksesta tiedän, etten saa kaupungilta vastausta siihen, kuinka ja etenkin KOSKA kadun hulevesiasiat saatetaan perusparannettuun kuntoon. Katu on ollut tiedotteessa mukana muinakin vuosina.

Petyin siihen, ettei tiedotteessa mainittu mitään kevyen liikenteen edistämisestä tai pyöräilyyn panostamisesta. Ymmärrän kyllä, että puute johtuu siitä, ettei luottamusmiehistö ole puolustanut lautakunnissa ja valtuustossa kevyttä liikennettä. Vantaa jää täysin jälkeen kevyen liikenteenteen suunnittelusta Helsinkiin verrattuna.

Helngissä on tehty pari valtuustoaloitetta pyöräilyn edistämiseksi. “Tärkeimpien pyöräteiden järjestelmällinen läpikäynti ja parantaminen pyöräilyn laatuvaatimusten mukaisesti ovat pyöräliikenteen kiireellisiä kehittämistoimenpiteitä. Perusteilla on uusi Helsingin kaupungin sisäinen pyöräilyprojekti, jonka puitteissa kaupunkisuunnitteluvirasto voi tehostetusti vastata liikenneratkaisujen parantamisesta ja rakennusvirasto päällysteiden, tiemerkintöjen, viitoituksen ym. rakenteiden kunnosta.” Ainaan Vantaalla ei aloite ole tehokkain tapa edistää yhtikäs mitään asiaa.

Vantaalta puuttuu sopiva virkamies/miehistö pyöräilyn edistämiseen. Pelkäänpä, että kaupunki joutuu tätä menoa odottamaan kaupunkien yhdistämistä, ennen kuin kannustinta löytyy. Pyöräilyn edistämiseksi tulisikin laatia täysimittainen strategia, jonka toteuttamiseksi haalittaisiin mukaan myös kaupungin laajat kaupalliset toimijat. Tällä hetkellä kaupungin liikennenäkemys on aivan liian kehä- ja motaripainotteinen (juna, auto, bussi). Liikuntakin käsitetään lähinnä hallirehkimiseksi.

Kunhan kerkeän, yritän selvittää, miten tällaista Helsingin kaltaista strategiaa voitaisiin parhaiten käynnistää. Mielestäni kevyen liikenteen tukeminen täytyy aloittaa täydellä arsenaalilla ennen kuin aletaan esittää autoliikennettä rajoittavia akteja. Ettei mennä niin kuin perse edellä puuhun.

Nettimuori kirjoitti Facebookin Helppimestan sivustolla: ” Kevät on selvästi tulossa: Helppimestan Kysy-palvelussa seksi-aiheisten kysymysten määrä on taas selvässä kasvussa. Millaista on kotien ja koulujen seksiasioiden opetus, kun alkeellisimmistakaan asioista ei tunnu olevan tietoa?”

HM-vastaajana olen vääntänyt juuri näihin seksikysymyksiin rautalankaa mielestäni oikeaan ja melko yksinkertaiseen asentoon, vaikkei minulla ole alkeellisintakaan seksologiaan tai parisuhdeterapiointiin suuntautunutta koulutusta. Periaatteenani on vastata siten, kuinka toivoisin aikuisen vastaavan omalle lapselleni. Ymmärrettävää on se, ettei omilta vanhemmilta ilkeä kysyä seurusteluun tai seksiin liittyviä asioita. Vanhemmat kai usein salaisesti toivovat, että lapset saavat tarvitsemansa tiedot koulusta, tai että oma kullanmuru on syntyjään niin järkevä, ettei tee ainakaan mitään typeryyksiä.

Kynnys kysyä nimettömänä mieltä askarruttavista asioista on hyvin matala. Siksi kysymyksissä on paljon pohdiskelevia tykkäämisjuttuja ja varmistuspyyntöjä. Aikuisen mielipidettä haetaan. Selkeästi moni nuori on täysin vailla keskustelukumppania, jonka kanssa jakaa ihastumisia ja pettymyksiä. Ei ole mitenkään helppoa vastata sähköisesti surussa riutuvalle tykästyneelle, joka ei saa tunteisiinsa mitään vastakaikua. En voi kirjoittaa: “uusia ihastuksia tulee, aika parantaa nuorena nopeasti.”

Kohtalaisen kestettävät pettymykset kasvattavat sietokykyä ja kerryttävät elämänkokemusta. Haaveilun ja ihastumisen jälkeen siirrytään seurusteluvaiheeseen. Seksiaiheiset kysymykset ovat periaatteessa ihastusasioita helpompia vastata, sillä ne ovat osin “mekaanisia”. Koulujen ja kotien valistuksen puute näkyy kysymymyksissä ts. osa on sellaisia, että lapsenkin pitäisi tietää. Mielestäni kotona pitäisi vallita avoimuuden periaate. Alapääasioistakin pitäisi puhua omilla nimillä ääneen kunkin ikäryhmän vaatimusten tasolla. Onhan se perhana vaikea elämä, jos ei voi kotona sanoa ääneen menkat, seksi, kondomi. Pantomiimillako ne esitetään?

Suurin osa nuorista on kuitenkin järkeviä ja pyrkii tekemään oikein. On sentään hienoa, että tietämättömyyteen etsitään vastausta nimettömänä, vaikka tällöin varsinainen ongelma jääkin usein hämärään. Parasta olisikin lastata lapsiin tietoa etukäteen, pikkuhiljaa. Lapselle tai nuorelle suunnattu kertarysäytetty oppitunti tai koti-istunto eivät varmaankaan ole paras tapa käsitellä seksi- ja seukkausasioita. Tietoa pitäisi jakaa vaivihkaa, pieninä murusina, jokapäiväisinä annoksina. Tällöin ne limittyvät aitoihin hetkiin ja niistä katoaa mystisyys.